”Ekan parin kuukauden aikana vaan odotti, että pääsee kotiin käymään”

Mikael Savila, 2. vuosikurssin opiskelija
Porin suomalaisen yhteislyseon lukio, Pori

”Mä muutin Poriin asumaan, että mä pääsisin sinne lukioon. Paikallinen Euran lukio olisi ollut niin pitkän matkan päässä, että bussikuljetus olisi kestänyt sinne joka aamu 30 minuuttia. Kaverit jäi sitten sinne, mutta onneksi Porista sai helposti uusia kavereita.

Sain idean lähteä luonnontieteelliselle linjalle ihan viime metreillä ennen yhteishakua. Mun pikkuveljen kehitysterapeutti oli meillä tutustumiskäynnillä katsomassa, mitä Danielille kuuluu, ja sattu mainitsemaan, että Porissa on PSYL ja siellä on luonnontieteellinen. Mun pikkuveli on monivammainen, ja hänestä johtuu, että mä haluan kirurgiksi ja parantaa maailmaa sillä tavalla. Opiskelut kestää kauan, mutta se ei ole tuottanut tähänkään mennessä ongelmaa. Se on mun mielestä hauskaa.

En tuntenut ketään koulusta aloittaessani PSYLlissä, mutta yhden tiesin nimeltä. Se oli meidän isän tutun lapsi, ja me laitettiin edellisenä iltana ennen koulun alkamista toisillemme Facebookissa viestiä, että tavataanko jossain aamulla. Seuraavana päivänä me sitten mentiin sinne koululle kahdestaan orvon näköisinä. Ihmiset meidän ryhmässä vähän vieroksui mua ensin, koska mulla kasvoi parta. Ne ajatteli, että oon 18-vuotias ja mietti, että mitä mä teen lukiossa. Heti kun ajoin parran pois ne uskalsivat kuitenkin tulla puhumaan. Meillä oli myös hauskat tuutorit, jotka veti tutustumisleikkejä ja piti huolta, että me tutustutaan toisiimme.

Varsinkin silloin ekan parin kuukauden aikana vaan odotti sitä, että pääsee kotiin käymään. Sitten huomasi, että viikot menee tosi nopeasti. Että ei mitään hätää, kohta mä oon taas kotona! Mä käyn edelleen melkein joka viikonloppu himassa, ellen sitten keksi jotain hauskaa kavereiden kanssa Porissa.

Aina koeviikon jälkeen me tehdään mun kavereiden kanssa silleen, että ne tulee mun luo kahville ja käydään sitä ennen ostamassa kaupasta vähän mättöä ja pidetään hauskaa. Mun kaverit aina sanoo, että olisi niin siistiä asua omassa kämpässä. Mä aina vastaan niille, että se ei ole pelkkää asumista, vaan sun täytyy sitten myöskin pitää huolta siitä kämpästä, käydä ostamassa ruokaa ja tiskata.

Lukion jälkeen mä haen lääkikseen. Jos pääsen sisään niin sitä paikkaahan voi aina lykätä, jos menee vaikka inttiin siinä välissä. Välillä sitä ajattelee, että ei musta kyllä tule yhtään mitään, mutta sitten taas ajattelee, kuinka isoista jutuista on päässyt läpi. Että enköhän saa itsestäni jotain revittyä irti vielä.

Nyt odotan, että pääsen taas tanssimaan vanhat. Ne mä tanssin jo ensimmäisenä vuonna vapaaehtoisesti.”