”Tunsin olevani todella yksin”

Leevi Räsänen, abiturientti
Savonlinnan taidelukio, savonlinna

”Kaikki kärjistyi 8. luokalla, kun yhtäkkiä välitunnilla meidän koulun pojat rupesivat heittelemään mua lumipalloilla ja mulle tultiin antamaan lumipesuja. Lopulta mut kaadettiin maahan. Mun päälle heitettiin lunta ja mua potkittiin. Se oli se tilanne, joka herätti koulun todellisuuteen. Siihen, että tälle kiusaamiselle pitää nyt tehdä jotain.

Mun kiusaaminen lähti ala-asteella siitä, että mulla oli pitkät hiukset. Mua kutsuttiin tyttöjen nimillä ja kiusattiin sen takia, että olin niin feminiinisen näköinen. Mulla ei oikeastaan koskaan silloin ala- tai yläasteella ollut hyviä tai pitkäaikaisia miespuoleisia kavereita, olin aina jossakin tyttöporukassa. Mua ei hirveästi kiinnostanut puhua autoista ja mopoista tai pelata lumisotaa, niin etin niitä mielenkiinnon kohteita sitten jostain muualta.

Varsinkin liikuntatunnit olivat kaikista pahimpia, koska siellä oli pelkästään poikia. Mulla ei koskaan ollut siellä semmoista kaveria, johon oisin voinut tukeutua. Ei sillä, että mulla olisi ollut mitään intressiä ollakaan kenenkään sen ryhmän poikien kanssa. Mutta kyllä se silti tuntui kurjalta, kun tiesi, ettei susta pidetä eikä sua haluta tänne. Silloin tunsin olevani todella yksin.

Ala-asteella oli pari tapausta, joissa nimittelyyn puututtiin, mutta siitä ei oikeastaan koskaan tehty mitään isompaa juttua. Mä vaihdoin koulua vitosluokan jälkeen, koska mua kiusattiin niin paljon. Menin isompaan kouluun, jossa asiat alkoivat sujua paremmin. Mulle muodostui silloin myös hirmuvahva kaveripiiri, jossa me oltiin tiiviisti toistemme tukena kaikessa.

Ilman Savonlinnan Taidelukiota mä en olisi törmännyt näihin kaikkiin ihmisiin. Essiinkin, jonka kanssa mä nyt asun samassa kämpässä, tutustuin lukion ykkösellä. Me ollaan oltu ihan parhaat kaverit siitä lähtien. Tuntuu varmasti haikealta saada lakki päähän, sillä tää elämäntilanne, jonka on nyt rakentunut tähän, pohjautuu niin paljon niihin ihmisiin, joiden kanssa on nyt lukiossa.

Mun vanhemmat ja niiden suhtautuminen ja tuki on ollut mulle aina hirmu tärkeää. Oon aina pystynyt avoimesti puhumaan siitä, mitä mulle kuuluu ja mitä käyn läpi. Ei ole koskaan ollut sellaista pakotetta, että tarvitsisi olla niin kuin muut. Voin olla juuri sitä, mitä olen.

Meidän äiti on aina käyttänyt sellaista vertauskuvaa, että haluatko sä olla lehti, joka menee joen virran mukana ilman, että se voi tehdä sille mitään. Oon monesti miettinyt, että se on kyllä sairaan hyvä vertaus. Pitää vaan itse tietää, kuka on.”